Kirkonkylä, kauneimmaksi kruunattu
Iitin kirkkopitäjän perusti viimeinen katolinen piispamme Arvid Kurki kuningas Kustaa Vaasan vahvistuskirjalla vuonna 1539. Iitti oli alkuaikoina jättiläispitäjä, johon kuuluivat nykyisen alueen lisäksi Valkealan, Jaalan, Kuusankosken ja Kouvolan alueet, kahdeksan kylää nykyisestä Mäntyharjusta ja Pertunmaasta ja vielä pieni kolkka nykyistä Elimäkeäkin.
Iitin kirkonkylä kasvoi kolmen järven väliselle harjulle. Nykyinen kirkko rakennettiin maa- ja vesiteiden risteykseen vähän ennen isonvihan alkua 1693. Ristikirkon mallina on ollut 1690-luvun alussa valmistunut Tukholman Katariinan kirkko. Lautaiset holvikuvut on tehty Hollolan kivikirkon malliin; vesikatto puolestaan on hollantilaista tyyliä, jonka erikoispiirteenä on korkea aumakatto.
Kirkonkylän hahmo rakentui ajan myötä ja tarpeiden mukaan: tarvittiin pappila, nimismiehen talo, kauppoja, kunnantupa ja koulu. Talot sijoittuivat loivasti mutkittelevan kylätien molemmin puolin. Kirkkoväki tuli laajan kirkkopitäjän eteläosista eli Maakansasta tietä pitkin kävellen tai hevosilla ja pohjoisosista eli Vesikansasta veneillä. Veneet rakennettiin niin suuriksi, että niihin yleensä mahtui kokonaisen kylän kirkkoon menevä väki. Kirkonkylässä on edelleen kolme vanhaa kirkkovenevalkamaa. Iitin ensimmäiset ravikilpailut 1870 pidettiin nekin Kirkkojärven jäällä.
Kirkkoa lukuunottamatta kylän rakennukset ovat enimmäkseen 1800-luvun loppupuolelta tai 1900-luvun alusta. Vanha pappila, kirkkoherranpappila, on vuodelta 1898. Empiretyylinen, aumakattoinen kylätalo siirrettiin nykyiselle paikalleen Jaalasta 1869. Siinä toimi Iitin ensimmäinen kansakoulu aina vuoteen 1965 asti. Nykyisin talossa on järjestöjen ylläpitämä kesäkahvila, näyttelytila ja käsityöpuoti.
Kun Helsinki–Pietari-rata valmistui 1870, kunnan uudeksi keskukseksi alkoi hiljakseen muodostua Kausala rautatieaseman tuntumassa. Keskusta-asemansa menettäneessä kirkonkylässä vaalitaan tietoisesti perinteistä rakennuskulttuuria. Matkailijat, lomailijat ja iittiläiset itse nauttivat kylän tunnelmasta ja miljööstä, rantapaikoista ja kävelyreiteistä vanhojen talojen lomassa. Iitin kirkko on erittäin suosittu häiden viettopaikka. Aikoinaan maankuulun iittiläisen käsityöperinteen jatkajien töitä myy kesäkahvilan puoti, ja museonmäellä toimii kesäteatteri. Edelleenkin vietetään Vesikansan kirkkopyhiä vanhaan malliin, ja kirkkovenesoutu on yksi iittiläisistä ”kunnallisurheilulajeista”.
Vuonna 1990 Iitin kirkonkylä voitti YLEn ja Matkailunedistämiskeskuksen järjestämässä kilpailussa arvonimen Suomen kaunein kylä.
Yli sata vuotta ensimmäisestä pianonkannosta Hiidenvuorelle
Lähes 7000 vuotta sitten muinaisen Päijänteen tulva puhkaisi Heinolan harjun, ja villiintynyt Kymi hautasi alleen maat Hiidenvuoren molemmin puolin. Koskemattomana säilynyt ”vuori” sai laelleen muinaislinnan. Siitä tuli merkinantopaikka, jolla sytytetyt vainovalkeat näkyivät yli kymmenen kilometrin päähän eri suuntiin. Luonnon muokkaamaa jyrkkäseinäistä kalliota, joka kohoaa noin 60 metriä vedenpinnasta, voitiin käyttää myös puolustukseen. Nykyäänkin Hiidenvuoren laelle johtaa varsinaisen polun lisäksi jääkauden uurtama salakäytävä: kapea ja jyrkkä sola.
1910-luvun henkeen kuuluivat kansallisromantiikka ja koskemattoman luonnon palvonta. Hiidenvuori ja tuohon aikaan vielä vapaat Mankalankosket nousivat iittiläisiksi luontoretkeilyn vetonauloiksi. Mankalaan syntyi useiden Iitissä kesiään viettävien taiteilijoiden yhteisö. Seudun luontoon, kalajärviin ja lohikoskiin ihastunut oopperalaulaja Wäinö Sola puolisoineen oli yksi sen jäsenistä. Lähimpinä kesänaapureina asustelivat Kansallisteatterin näyttelijät Evert ja Kirsti Suonio.
Professori Wäinö Sola (1883–1961), entinen Sundberg, kuului yhdessä Aino Acktén, Edvard Fazerin ja Oskar Merikannon kanssa vuonna 1911 toimintansa aloittaneen Suomalaisen oopperan perustajajäseniin ja oli sen voimahahmo vuoteen 1949 asti. Hänen kaksiosainen muistelmateoksensa ”Wäinö Sola kertoo” ilmestyi 1951–52.
Oopperalaulaja Wäinö Sola
Ajan hengen mukaisesti Mankalan taiteilijasiirtolassa heräsi ajatus kesäjuhlista muinaisella linnavuorella; järjestettiinhän Hiidensaareen ja Hiidenvuorelle laivamatkoja useista suunnista. Hiidenvuoren vihkiäisiksi nimettiin se juhla, joka pidettiin 5. heinäkuuta 1914. Yleisöä saapui noin 3000 henkeä. Rinteeseen oli rakennettu lava ja kannettu piano. Päänumerona oli Evert Suonion kirjoittama ja ohjaama näytelmä Hiiden vuoren vihkiäiset, jonka esittivät Kansallisteatterin näyttelijät.
Sovittiin, että juhlasta tehdään perinne. Pian alkanut sota kuitenkin sekoitti suunnitelmat. ”Heinäkuun 5. pnä 1914 järjestin yhdessä Evert ja Kirsti Suonion kanssa kesäjuhlat Iitin Hiidenvuorella. Elokuun 1. puhkesi maailmansota. Mitä se toisi tullessaan? Kaikki taiteellinen toiminta seisahtui kokonaan. – Viivyimme Mankalassa syyskuun loppupuoleen odotellen sodan päättymistä”, kirjoittaa Sola.
1920- ja 1930-luvuilla juhlaperinnettä koki elvyttää mm. suojeluskunta. Kirjailija Hella Wuolijoen, Iitin Lyöttilässä sijainneen Marlebäckin kartanon tuolloisen omistajan kerrotaan kuljetuttaneen peräti flyygelinsä Hiidenvuoren huipulle juhlia varten. Toisen maailmansodan ja pitkän tauon jälkeen Iitissä ryhdyttiin 1980-luvulla jälleen järjestämään Hiidenvuoren yökonsertteja, joista nyt on tullut jokakesäinen perinne ja osa Iitin musiikkijuhlia.
Radansuu
Kausalasta ja valtatieltä Iitin kirkolle vievä tie näyttää kapenevan, kun tullaan Radansuun kyläkaupan kohdalle. Silloin ollaankin kylän keskustassa, jossa vanhat talot ovat lähes kiinni tiessä. Radansuun kyläkauppa on aito, toimiva kyläkauppa, jollaiset ovat käyneet Suomessa harvinaisiksi. Sen nykyiset omistajat Irja ja Terttu Perttola ovat pitäneet kauppaa vuodesta 1968. Tiiviin taloryhmittymän jälkeen maisema aukeaa mm. Urajärvelle ja golfkentille.
Radansuu on nimenä vanha. "Rata" - samoin kuin "ura" - on tarkoittanut polkua, tietä tai väylää. Tämä Kirkonkylä-Radansuun polku oli jo keskiajalla tärkeä, kun kuljettiin Hämeenlinnasta Viipuriin. Varhaisin maininta Radansuusta löytyy vuodelta 1443. Vanha ryhmäkylä sijaitsi Urajärven rannassa, jossa on nyt muistokivi lähellä venevalkamaa. Asutus levisi rinteeseen kylän kasvaessa, mutta 1500-luvulla kylä köyhtyi ja autioitui mm. viljasatoja tuhonneiden Kymijoen tulvien vuoksi.
Vuonna 1637 pappi Jordan Peuronius sai sokeuduttuaan kruunulta lahjaksi Niskaportin autiotilan, ja hänen johdollaan Radansuun kylä alkoi elpyä. Niskaportin tila oli saman Peuronius-suvun omistuksessa 2000-luvulle saakka. Kun tilan viimeinen isäntä vuonna 1992 kuoli, maatilalla ei ollut enää jatkajaa. Niskaportin pellot saivat uuden elämän, kun Iitti Golf Oy osti tilan perikunnalta 2003. Kaikki tilan rakennukset ovat museoviraston suojelemia.
1800-luvun toisella puoliskolla Radansuun kylä sai asukkaakseen Viapori-Suomenlinnan everstiluutnantin, Dresdenissä syntyneen Emil von Bredovin, joka osti itselleen loma- ja eläkepaikan kauniilta paikalta Urajärven rannalta 1856. Hän rakennutti sen edelleen paikalla olevan päärakennuksen. Tilaa alettiin kutsua Radansuun kartanoksi. Sen "hovi" oli tunnettu hyvistä hevosista ja vilkkaasta seuraelämästä.
Radansuun minikartano ei koskaan saanut pysyvää omistajasukua. Omistus vaihtui tiheään, ja 1900-luvun alkupuolella kartanon vaiheet päättyivät. Suurin osa sen metsämaista siirtyi Iitin kunnan omistukseen. Lyhyen aikaa päärakennuksessa toimi evankelinen kansanopisto, kunnes rakennuksen tontteineen osti 1925 Suomen liikeapulaisten liitto, nykyinen PAM. Liitto rakensi 1980-luvulla tontille uudemmat hotelli- ja kokoustilat sekä saunan ja nimesi paikan Radansuun lomakodiksi, sittemmin kartanohotelliksi. Oli hotelli kyllä vuosina 1944–46 puolustusvoimien huoltokoulunakin. PAM luopui Radansuusta 2000-luvun alussa. Erinäisten omistus- ja vuokrajärjestelyjen jälkeen paikka sulkeutui muutama vuosi sitten kokonaan. Nyt hotellissa on alkanut uusi elämä ja se kantaa uutta mutta historiaan pohjautuvaa nimeä Radalla Resort.